Itketti,
itketti niin hiivatisti ja suututti, olin niin väsynyt tähän kaikkeen suruun ja
kipuun. Sen enempää suunnittelematta minne menisin, kuljin eteenpäin. Askeleet
veivät minua kohti vanhaa metsää. Lumet olivat jo sulaneet ja vehreät sammalet
kohottautuivat runsaina mättäinä puiden juurilla. Aurinko paistoi pulleiden
poutapilvien välistä. Istahdin paksun kuusen juurelle, sen vahvat juurakot kiemurtelivat
kasvillisuuden seassa laajalle alueelle. Haistoin pihkan ja sammalen tuoksun.
Suljin silmäni ja kuuntelin. Metsä rasahteli
ja henkäili, se eli omaa lumoavaa elämäänsä, tuuli soitti hiljaista sävelmää
neulasilla. Pienet linnut sirkuttelivat iloisesti puiden oksistoissa. Vahva puun
runko selkäni takana huojui hiljaa, se tuuditti minua lempeästi edestakaisin.
Siinä luonnon sylissä, saatoin katsoa rohkeasti pahaa oloani silmästä silmään.
Katsoin ja tarkastelin, punnitsin ja mittasin. Pieneksi havaitsin ja niin
turhaksi, joten päätin luopua siitä.
Juuri
silloin kaksi korppia lensi metsän pimennosta ihan ohitseni. Huikkasin josko he
ottaisivat pahan oloni siivilleen ja veisivät sen mennessään. Lupasivat ottaa ja
kuljettaa kauas kivenkoloon. Johan tuo auttoi roimasti pahaan oloon.
Suru korpin siivillä katosi
lasti painava
ihan turhaan sisälle kaiken patosi
nainen murehtiva
-Valokki-